Siellä ollaan oltu jo piiiiiitkän aikaa. Opiskelujen kiihkeän lopputahdin takia aikaa menestyksekkään kisaamisen vaativaan harjoitteluun ei ollut ja kai sitä sen verran kuitenkin sitten on kilpailuhenkinen, että motivaatio harjoitteluun on sitten jäänyt. Agilityssa jos missä minusta tiheän kisaamisen myötä kasvavan kisarutiinin merkitys korostuu, kun lähdetään tavoittelemaan hyviä sijoituksia puhtailla radoilla.

Osansa agilitymotivaatiosta on myös syönyt viime syksyinen ALO1-tulos nomesta, sillä jos avoimesta halutaan ne ykköset saada, on meidän tehtävä paljon hommia. NOMEn olisi kuitenkin oltava noutajalle se ykköslaji, joten sanomattakin selvää, että AVO1 tulos Unnin kanssa olisi minusta niiiiiin paljon hienompi kuin menestys agilitypuolella.

Nyt olen kuitenkin yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja ottaa ne treenit edes tosissani, sillä koiraa kohtaan epämääräinen rallattelu ei ole reilua. Ei Unnin kaltaista koiraa kohtaan, joka nauttii agilitystä. Treeneissä se kulkeekin ihan hyvin. Ongelmallista meillä on tällä hetkellä juuri se rutiinin puute ja ohjaajan kiinnostuksen häviäminen. Viimeisimmät kisat toukokuussa olivat jotenkin tämän kiinnostuksen puutteen huipentuma, kun olin viittä vaille valmis lähtemään ekan radan jälkeen kotia, kun ei vaan kiinnostanut kisata. Käytiin toka rata kuitenkin ja sitä alas tullutta rimaa lukuunottamatta rata oli muuten oikein hyvä. Aikakin oli reilusti alle ihanneajan, joten ei Unnilla vauhdista vielä ottaisi kiinni, vaikka ruosteessa ollaankin.

Motivaatiopula on niinkin pitkällä, että olen suunnitellut jättäväni agilityn kokonaan pois Oodin lajivalikoimasta ja Unnin kanssa rallattelujen loputtua hylkääväni agilityn, kunnes hankin agilityyn flattia paremmin soveltuvan rodun. Mutta katsotaan mitä kesä tuo tullessaan, vaikka kisatahti ei tule tästä kiihtymäänkään.